Olen aina ollut iloinen,sosiaalinen,mukava ja eteenpäin menevä nuori. Kavereita ja ystäviä on ollut aina, eikä minulla ole ollut vaikeuksia tutustua uusiin ihmisiin. Aina olen hymyillyt joka paikassa ja olen pitänyt muiden hauskuuttamisesta. Olen tykännyt ottaa "tilan haltuun" ja kertoa vitsiä. Mutta viime aikoina en ole ollut entiseni. Olen ollut varjo entisestä. Nyt olen surullinen, vetäytyvä, kuolemaa toivova nuori. Mieliala minulla on laskennut puolen vuoden ajan, olen menettänyt kiinnostuksen asioihin (erityisesti niihin, mitkä ennen tuotti iloa) , olen menettänyt ruokahalun, energiaa ei ole mihikään, toivon kuolemaa, uni on lyhyttä ja katkonaista, on arvottomuuden tunteita ja keskittymisvaikeuksia. Minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus.
Mitkä asiat johti masennukseen? Menneisyydessä mulle on tapahtunut paljon asioita. Vanhempien eroa, uutta puolisoa, uutta eroa, vaikeuksia vanhemman uuden puolison kanssa, läheisten kuolema ja vielä se että mulla oli akne melkein neljä vuotta. Kaikkia asioita en kerennyt tai pystynyt käsittelemään. Ne jäi vaivaamaan mieltä. Ja aknen kanssa piti elää, se oli todella vaikeaa. Koko ajan mietit, mitäköhän muut ajattelee minusta, puhuu ne nyt minusta. Häpeän omaa naamaani. Ja vielä paha r-vika päälle. Häpeän itseäni.
Kaikesta huolimatta, häpeästä ja vaikeista kuvioista perheessä, menin aina eteenpäin. En kaikkia asioita käsitellyt, halusin sivuuttaa ne ja jatkaa vain eteenpäin, vaikka sisälläni oli paha olo ja olin henkisesti loppu. Monta vuotta olin henkisesti loppu, mutta menin vain eteenpäin ja lisäsin vauhtia. Vaikka tiesin että pitäisi hidastaa ja antaa aikaa palautua henkisesti, mutta silti sitä en tehnyt. Minun olisi lisäksi pitänyt hakea apua aikaisemmin, paljon aikaisemmin. Minulla oli niin paha olla. Mutta ajattelin että kyllä tää tästä lähtee. Eteenpäin vaan. Siinä tein taas virheen. Olen aina halunnut näyttä vahvalta. En ole ikinä halunnut näyttää heikkouksiani. Tykkään kyllä kuunnella kun muut kertovat minulle huolistaan, mutta itse oon aina halunnut pitää murheet sisässäni. Oon ajatellut että mun murheet ei ole mitään muiden murheisiin verrattuna. Oon pitänyt omia murheita mitättöminä. Oon ajatellut että muut ei halua kuunnella kuitenkaan. Oon ajatellut että ehkä muut pitää mua heikkona jos alan kertomaan huolissani.
Neljä kuukautta sitten kävin ensi kerran lääkärissä masennuksen takia ja minulle määrättiin mielialalääkkettä ja siitä asti olen käynyt viikottain terapiassa. Olo on hieman parempi, mutta en vieläkään uskalla edes ajatella arkeen palaamista. Välillä mietin parannunko koskaan. Välillä tuntuu etten jaksa enää työskennellä toipumisen hyväksi. Toipuminen on välillä todella kivuliasta. Lepääminen on tällä hetkellä parasta mihin pystyn. Harmi ettei kaikki sitä tajua. Perheen ja ystävien tuki tässä on todella tärkeää. Jos itse et ole käynyt masennusta läpi ja lähipiirissässi on henkilö joka sitä sairastaa, niin et tarvitse mitään poppakonsteja parantaaksesi hänen oloaan. Tarvitset siihen vain yhden kysymyksen:"Miten jakselet?" Ihmisellä on kaksi korvaa, mutta vain yksi suu. Siis kuuntele. Näin voit parantaa masentuneen oloa paljon.
Halusin aloittaa blogin kirjoittamisen, koska haluan jakaa kokemukseni masennuksesta. Haluan jakaa oman taisteluni, vaikka se on vielä pahasti kesken. Se että voin jakaa kokemukseni, helpottaa omaa oloani paljon. Jos yksikin voi samaistua ja saada rohkaisua tämän blogin kautta, niin olen onnistunut.
